Mikä ihme siinä on, että ihminen (tai minä...) en meinaa millään muistaa uusia asioita. Jouduin vaihtamaan koulun sähköpostiin uuden salasanan kun vanha salasana vanheni. Uusi salasana on ollut nyt 3 päivää käytössä joka päivä kun kirjaudun webmailiin (joka tapahtuu 2-3 kertaa päivässä). Laitan vanhan salasanan ja kiroilen kun en pääse sisälle... En sitten opi millään laittamaan tätä uutta sanaa 4_12_10.gif Saman olen huomannut muissakin asioissa: en aina muista kaikkia tapahtumia mitä minulle on sattunut. Kiva kuulla kun kaverit kertovat: muistatko silloin kun oltiin siellä ja siellä...? Minä en muista mitään. Taitaa tämä pitkäkestoinen muisti olla meikäläisen kohdalla todella olematon 29_1_20.gif

Eilen piti mennä agitreeneihin. Pääsin jopa kentälle asti tällä kertaa. Ihmiset eivät halunneet treenata tuulen vuoksi kunnon rataa vaan ainoastaan muutamia esteitä: keppiä, putkea ja hyppyä. Minä totesin etten jää treeneihin. Kyllä nuo elukat sentään yksittäiset esteet osaa, en minä sellaisia halua treenata. Joten mentiin sitten revohkan kanssa "kiusaamaan" naapurikadun colliepoikia ja Johannaa. Lucas oli alkulenkin machomiäs. Pieni äijä joka pitää itseään Linikkalanpellon kovimpana jätkänä, tosin muut koirat eivät välttämättä ajattele niin. Ei kerrota tätä kuitenkaan Lucakselle... Poika on kyllä omituinen omalla alueellaan, mutta kun päästiin hieman kauemmas omasta kotipihasta. Koirat käveli kuin mitkäkin muskettisoturit koko tien leveydeltä rinta rinnan kun vastaan tuli vieras koira. Oltiin niin samaa jengiä, että huhhuh!. Pojan kurnutus on aina kovinta alkulenkillä, mutta loppu kun päästään itse lenkille. Sen jälkeen ollaan niin äijä porukassa ja tehdään äijä juttuja... Ne miehet, ne miehet... Kiitos paljon Johanna seurasta, tuli taas parannettua maailmaa ainakin hetkeksi 4_1_3.gif

Olen muuten tehnyt suurenmoisen havainnon. Lucaksen ja minun välit ovat muuttuneet. Tytöthän on aina palvelualttiita ja innoissaan kaikesta mitä me suinkaan tehdään yhdessä. Tässä vaiheessa voin myöntää, että olen aina pitänyt tyttöjä korkeammalla jalustalla. Ne juoksevat odottamaan ovelle kun laitan koiravaatteet päälle tai odottavat portin takana kiivaasti omaa koulutushetkeään. Lucas sen sijaan on aina ollut sängyn alla piilossa ja sitä saa aina maanitella yhteisiin hetkiin. Tämä ehkä kuulostaa tyhmältä, mutta minusta on tuntunut että aivan kuin Lucas tietäisi ettei ole Mamin ykköskoira. Nyt kun olen Lucaksen kanssa treenannut paljon tokoa. Olaan oltu enemmän yhdessä ja pidetty hauskaa on meidän välit muuttuneet todella paljon. Enää Lucas ei tahvoile lenkillä eikä sisällä. Poika tottelee jokaista käskyä heti ensimmäisellä komennolla. Äijä on piristynyt se on suorastaan palannut leikeissään pentutasolle (mikä on aika raivostuttavaa: vinguttaa 24h vinkulelua...) Poika juoksee heti luokseni kun olen lähdössä ulos ja koulutettaessa se ei enää lähde haahuilemaan omiaan kesken kaiken. Se on alkanut vinkumaan odottaessaan omaa koulutusvuoroaan ja ennen kaikkea olen huomannut kuinka VIISAS Lucas on. Minä kun olen aina pitänyt sitä hieman yksinkertaisena kaverina 4_13_6.gif Toivottavasti tämä Lucaksen *mikä lie* vaihe ei ole hetkellinen mielenhäiriö vaan kestäisi pidempään. Tuollaisen koiran kanssa on kiva tehdä kaikkea kun motivaatio on kohdallaan. Tyttöjen kanssa kun en ole tottunut painimaan motivaatio ongelmien kanssa. Tytöt ovat aina valmiina kaikkeen...